Teksti on alunperin julkaistu vanhoilla nettisivuillani 2017.
“Viihdytkö sä siellä Helsingissä?” on ollut ihmisten vakiokysymys nyt sen parin vuoden ajan, kun olen asunut Espoossa. Ulkopuolelta katsottuna on aivan yhdentekevää asunko kuntarajan kummalla puolella, juna tuo kuitenkin Helsingin rautatieasemalle, eikä kuntarajaa huomaa, ellei joudu arpomaan millä lipulla saa bussissa mennä.
Olen viihtynyt Espoossa kohtuullisesti. Olen koittanut päästä kiinni siihen, mitä Espoossa oikein tehdään. Löysin Kino Tapiolan ja sitä kautta Espoo Cinén ja olen ollut siellä nyt kahdesti vapaaehtoisena. Sain viljelypalstan Otaniemestä ja kasvatin viime kesänä kurpitsoja ja herneitä. Olen käynyt ehkä kerran kuussa tai hieman harvemmin jossain isoista kauppakeskuksista ja pari kertaa pienemmissäkin. Kirjastot ovat yllättäneet positiivisesti, ja Sello-salin konsertit ovat tulleet tutuiksi. Näihin kaikkiin asioihin olen hyvin tyytyväinen.
Käyn kuitenkin viikottain Helsingissä ostoksilla, työjutuissa, istumassa iltaa, pitämässä tietovisaa (sunnuntaisin klo 19 Fifth street -baarissa Viidennellä linjalla!), kulttuuririennoissa ja näkevässä ystäviä. Tähän päivään mennessä en vaan ole ymmärtänyt miksi nämä asiat tapahtuvat eri kunnissa.
En siedä kuntapolitiikassa sellaista ajatusta, että oman kunnan asioiden ajaminen kokonaisuuden kustannuksella olisi kunnan tarkoitus. Ei ole. Kunnan tarkoitus on huolehtia asujiensa peruspalveluista ja osallistumisesta valtion toimintaan kunnallisen itsehallinnon kautta. Niistä peruspalveluista ei voi kovin kauan huolehtia, jos omaa kassaa kerryttää toisten kustannuksella.
Metropolihallinto täytyy tietysti suunnitella ja toteuttaa niin, ettei päätöksenteko ja ymmärrys arjesta karkaa liian kauas. Kaupungin sisällä voidaan toteuttaa lähidemokratiaa ja hyvää suunnittelua ilman kuntarajojakin. Teennäiset kuntarajat pakottavat paikallispoliitikot tappelemaan keskenään ja “neuvottelemaan” loputtomasti esimerkiksi rahasta, kun energia voitaisiin käyttää itse asioista puhumiseen. Vaikkapa HLS:n monimutkainen rahoitusrakenne, metron rakennuskustannukset tai muut ylikunnalliset hankkeet ovat hyvä esimerkki siitä, miten vaikeaa löytää yhteistä säveltä, kun ajatus oman kunnan eduista painaa takaraivossa.
Minä ajan inhimillistä metropolikehitystä. Askel askeleelta on purettava hallinnollisia rajoja ja rakennettava todellista kuntalaisten osallistumista sekä oman asuinpaikan tasolle että kunnan laajuisesti. Tämä vaatii luottamusta. Ymmärrän, että taustalla painavat pelot palvelujen karkaamisesta ja tiettyjen tahojen tai puolueiden ylivallasta. Neuvottelemalla, dialogilla ja luottamuksella on mahdollista kuitenkin päästä pitkälle ilman kartalla olevia rajojakin.
Viime kesänä viihdyttiin ystävien kanssa Prideillä Helsingin puolella. Ihmisvilinästä kotiin päästyäni sanoin, että onko mitään mahtavampaa kuin olla Espoossa.
