Tämä teksti on julkaistu vanhoilla verkkosivuillani 15.8.2015

Korkeakoulukenttää on yritetty ravistaa suunnasta jos toisesta viimeisen parin vuoden aikana. Opetus- ja kulttuuriministeriön koulutuksen ja tutkimuksen kehittämissuunnitelma vuosille 2011-2016 puhui kauniisti koulutustason nostamisesta, koulutuksellisesta tasa-arvosta ja joustavista opinpoluista. Se oli puhetta edellisen hallituskauden alussa. Sittemminkin onkin hämmennetty pakkaa leikkausinnossa ihan kunnolla. Vastoin hallitusohjelmaa yliopistoindeksi puolitettiin ja jäädytettiin,  opintotukea on venkslattu, kiintiöitä määrätty, lukukausi- ja hakijamaksuja on väläytelty, ja nyt ennen uutta hallitusta ja kehittämissuunnitelmaa, ulos on pistetty monenlaista paperia, joissa kaikissa puhutaan erikoistumisesta ja kansainvälisestä kilpailusta.

En usko, että muuttumattomana korkeakoulujärjestelmämme kannattaa jatkaa. On kuitenkin erotettava osittain koulutus- ja tiedepolitiikka. Näen työssäni, miten suuresti koulutuksen laatu ja opetuksen järjestäminen vaihtelee erilaisissa ja eri kokoisissa yksiköissä. Suuruus ei ole laadun tae, mutta kenenkään opintojen ei pitäisi seisoa, koska koulutusohjelman avainhenkilö on sairaslomalla. Yliopistojen sisällä on hallinnossa edelleen paljon parantamisen varaa, eikä mikään ulkoinen mahti voi pakottaa yliopistoja siihen. Silti toivon parasta, sillä näen päivittäin miten paljon ihmiset tekevät töitä yliopistojen hyvän hallinnon eteen. Valtion kimpoileva politiikka ei tue sitä työtä millään tavoin.

Ulkoinen mahti voi pyrkiä helpottamaan yliopistojen ja korkeakoulujen yhteistyötä. Surullinen esimerkki epäonnistuneesta yrityksestä on yliopistoallianssi Jyväskylän ja Tampereen välillä, jonka piti poikia yhteistä opetusta ja joustavuutta. Yliopistoissa opiskelee kuitenkin nykysysteemin tuottama, hyvin tuloksiin ja suorittamiseen keskittyvä opiskelijajoukko, joka ei voi käsittää miksi kurssia ei voi suorittaa sillä paikkakunnalla, missä sattuu olemaan, kun sisältö on kuitenkin sama. En usko, että selitykset loputtomista byrokraattista ongelmista yhteistyön esteenä menevät läpi. En ole sitä mieltä, että suorituskeskeisyys on hyvä tapa sivistyä, mutta toivon sillä olevan hyviä sivuvaikutuksia.

Omat tiede- ja koulutuspoliittiset tavoitteeni ovat:

• Laajempaa yhteistyötä yliopistojen välille. Ihan konkreettisesti yhteisiä kursseja, yhteisiä tietojärjestelmiä, mahdollisuus käyttää resursseja paikkakunnasta riippumatta. Yliopistot toimivat Suomen hyväksi, eivät kilpaile keskenään.
• Yliopistoille työrauha rahoituksen suhteen. Yliopistoindeksi on palautettava ja rahoitusta on ohjattava perusrahoitukseen haettavan hankerahoituksen sijaan. On pidettävä huoli, että rahoituksen keruuseen tavalla tai toisella ei käytetä sitä energiaa, jolla tulisi tehdä tiedettä.
• Kannatan kokeiluja ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen välillä. On rohkeasti testattava millaisilla koulutusohjelmilla pystytään tuottamaan mielekkäitä sisältöjä. Teennäiset rajat koulutusmuotojen välillä eivät saa estää hyvien opetusmuotojen käyttöä. Samat mallit eivät sovi kaikille aloille, mutta jääräpäisyys ei saa estää uusien toimintamuotojen testaamista.
• Opiskelukyky on tulevaisuuden työkykyä. Korkeakouluissa tehdään hyvää työtä opiskelijoiden opiskelukyvyn eteen, mutta Suomella on vielä benchmarkattavaa maailmalta. Erityisesti jatko-opiskelijat ovat väliinputoajaryhmä, joka on ulkona sekä opiskelijoille suunnatuista palveluista että yliopiston työntekijöiden eduista.